Laiskasta Jannesta
Olipa kerran kärryntekijä, jolla oli Janne-niminen poika. Vaimo oli kuollut, joten isä piti pojasta huolta yksin. Kärryntekijä oli läpeensä hyvä mies ja kovin työteliäs. Poika taas kasvoi kuin herran haltuun. Aamusta iltaan hän makasi uunilla ja vain nukkui.
Kun oli huono sää ja satoi, hän valitti: "Onpa hieno sää! Sateen vuoksi ihminen ei pääse edes tuvasta ulos."
Jos taas aurinko paistoi, hän oli siitä aivan nyrpeissään: "Tänään aurinko paahtaa niin, että se polttaisi ihoni. Jään mieluummin kotiin."
Ja niin se jatkui kerta toisensa jälkeen. Vanha isä puhui hänelle järkeä joka aamu: "Poikaseni, sinun pitäisi viimeinkin opetella jokin kunnon ammatti. En minä täällä enää kauan ole. Kuka sinut sitten ruokkii?"
Janne vastasi hänelle vastahakoisesti: "Älkää vain, isä, huolehtiko, kaikella on aikansa. Mikään ei minulta karkaa."
Hän sulki silmänsä ja nukkui edelleen.
Raukka vanha kärryntekijä. Hän ei uskonut, että Jannesta tulisi koskaan kunnon miestä.
Eräänä päivänä talon eteen pysähtyi vaunut. Kärryntekijä meni ulos katsomaan, kuka heille oli tullut. Hän näki pitkän parrakkaan miehen.
"Hyvää päivää, kärryntekijä," sanoi tulija, "tarvitsisin apuasi. Maailmaa kiertäessäni vaunujeni vanne murtui. Ilman sitä en pääse pitkälle."
"Se on pikkujuttu. Katson sitä heti," sanoi vanhus, "tulkaa sillä välin, jalo herra, istumaan tupaan. Olette varmasti väsynyt pitkän matkan jälkeen."
"No, valehtelisin, jos väittäisin muuta. Olen istunut pukilla varhaisesta aamusta asti ja olen aivan poikki tästä uuvuttavasta vaelluksesta."
Miehet astuivat sisään taloon. Isäntä istutti vieraan pöydän ääreen ja tarjosi hänelle leipää lampaanjuustolla sekä ruukullisen vuohenmaitoa. Vieras alkoi syödä hyvällä ruokahalulla.
"Menen korjaamaan rikkinäisen pyöränne, kun on vielä valoisaa," sanoi kärryntekijä ja lähti.
"Vieras katseli ympärilleen tuvassa. Hän näki uunilla makaavan nuorukaisen, joka olisi voinut vaikka vuoria siirtää.
"Onpa tässä melkoinen näky," hän ajatteli, "vanhus raataa ulkona ja poika vain nukkuu huolettomasti. Aurinko on jo korkealla taivaalla."
Mies kääntyi uunin puoleen ja huusi: "Hei, sinä siellä ylhäällä! Tule alas ja mene auttamaan isääsi!"
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten ylhäältä kuului: "Kyllä hän pärjää itsekin. Olisin vain turhaan tiellä töissä."
Nuorukainen kääntyi kyljelleen ja nukahti uudelleen.
Parrakas mies rypisti otsaansa: "Onpa täällä kummalliset tavat!"
Ei kulunut puoltatuntiaikaan, kun kärryntekijä oli jo takaisin.
"Vaunusi on korjattu. Huomenna voit lähteä rohkeasti matkaan. Kohta on kuitenkin jo ilta. Jääkää meille yöksi. Tuvassa on tilaa yllin kyllin."
"Kiitoksia paljon, mestari. Ilman teitä en tiedä, mitä olisin tehnyt."
"Eipä kestä," vanhus vastasi.
"Sellaisesta työstä ansaitsette kunnon palkkion."
Tuntematon otti laukustaan kolme kultarahaa ja laski ne pöydälle.
"Hyvä luoja, noin paljon rahaa!" kärryntekijä säikähti.
"Tämä on työstä, tarjoilusta ja yöpymisestä."
Kärryntekijä oli tyytyväinen. Hän ei ollut odottanut sellaista kuninkaallista palkkiota.
Parrakas mies kysyi yhtäkkiä: "Kuka tuo on, joka majoittuu tuolla uunilla? Eihän vain joku arvokas vieras?"
"Arvokas vieras? Ehei! Se on poikani Janne," kärryntekijä sanoi häpeissään, "hän ei tee koko päivänä muuta kuin nukkuu ja nukkuu."
"Mikä laiskuri! Täitkin hänet elävältä syövät," vieras sanoi.
Kärryntekijä vain nyökkäili.
"Mitä sanoisit, isä, jos ottaisin hänet maailmalle kokemusta hankkimaan?"
"Ehkäpä se tekisi hänelle hyvää," kärryntekijä myönsi, "en vain tiedä, huvittaako häntä. Vuosikausiin hän ei ole hukkunut kotoa. Hän on tottunut uunin lämpöön."
"Älä siitä huoli. Kyllä minä sen jotenkin järjestän. – Silmäni alkavat painua kiinni, menen nukkumaan."
"Hyvää yötä siis," vanhus sanoi.
"Hyvää yötä... ja älä unohda sopimustamme!"
Siihen miehet lopettivat keskustelunsa. Kärryntekijä meni nukkumaan viereiseen huoneeseen, parrakas mies jäi tupaan.
Varhain aamulla, kun ympärillä oli vielä sakea pimeys, parrakas mies tarttui varovasti Janneen ja kantoi hänet ulos talosta. Hän asetti hänet vaunuihin ja peitti hänet tuoksuvalla heinällä. Sitten hän nousi pukille, hoputti hevosia ja vaunut lähtivät liikkeelle. Jonkin ajan kuluttua vaunut kääntyivät kiviselle tielle. Ne alkoivat täristä kauttaaltaan. Tärinä herätti Jannen. Hän avasi silmänsä ja katseli uneliaana ympärilleen. Hän näki tuntemattoman miehen.
"Missä minä olen? Ja kuka sinä olet?" hän säikähti.
"Nyt olet, poikaseni, minun kanssani," mies hymyili, "vedin sinut ulos kotituvastasi, sillä muuten olisit mädäntynyt siellä laiskuuteen."
Janne ei vieläkään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
"Missä minun uunini on? Missä isä on?"
"Unohda uuni! Tästä hetkestä lähtien alkavat toiset ajat. Saat kokea nahoissasi, miltä työ maistuu."
Maisema heidän edessään vaihtui verkalleen. He saapuivat tiheään metsään. Se ei ollutkaan mikä tahansa metsä! Se oli kokonaan lasia. Oksilla istui jähmettyneitä lasilintuja. Missään ei näkynyt ristin sielua. Siellä oli hiljaista kuin kirkossa.
"Onpa erikoinen seutu," Janne ihmetteli, "sellaista en ole ennen nähnyt."
"Mitenpä olisit voinut sellaisen nähdä, kun et ole pistänyt jalkaasi ulos tuvasta."
Janne ei ollut uskoa silmiään. Kaikki ympärillä oli niin outoa.
"Olemme matkamme päässä," sanoi tuntematon, "tässä tiemme eroavat. Jos haluat päästä täältä pois, sinun on raivattava tiesi tämän salaperäisen metsän läpi. Tässä auttaa sinua tämä lasinen kirves."
Ennen kuin nuorukainen ehti toipua, parrakas mies katosi vaunuineen. Janne jäi yksin. Useamman kerran hän oli purskahtaa itkuun. Katumuksella hän muisteli kotitupaansa ja isäänsä.
Ei auttanut muu kuin tarttua lasiseen kirveeseen. Se oli niin raskas, että se putosi hänen käsistään. Toisella kerralla hän tarttui varteen lujemmin. Hän kohotti sen ja iski ensimmäiseen puuhun. Kesti kauan, hyvin kauan, ennen kuin hän kaatoi ensimmäisen puun.
"Tällä menolla en pääse täältä pois sadassakaan vuodessa," hän valitti.
Ei auttanut muu kuin ryhtyä uudelleen työhön.
Seuraavana päivänä työ sujui jo paremmin. Koko päivän aikana hän kaatoi useita kymmeniä kristallisia jättiläisiä. Vähitellen hän raivasi tietään metsän läpi.
Vuoden kuluttua hän kaatoi viimeisen lasisen rungon. Hänen sydämensä hypähti onnesta. Hän ei kuitenkaan iloinnut kauan. Lasinen tie vei hänet toiseen metsään. Se oli kokonaan kivestä. Hänen oli raivattava tie sen läpi kivisellä kirveellä.
Pitkiä, ikuisuudelta tuntuvia päiviä ja viikkoja hän raivasi tietään sen erämaan halki. Hänen kätensä olivat tuosta raadannasta verillä. Kivimetsällä ei tuntunut olevan loppua. Vuoden, kokonaisen loputtoman vuoden, kesti tuo uuvuttava työ. Hänen kärsimyksensä ei kuitenkaan päättynyt.
Kivinen polku vei hänet lyijymetsään. Ei auttanut mikään. Hänen oli tarttuttava raskaaseen lyijykirveeseen ja ryhdyttävä jälleen työhön. Päivä päivältä, hitaasti, hitaasti, aika kului. Verkalleen kului taas vuosi.
Lopulta lyijymetsä aukeni ja näkyviin tuli upea maisema. Linnut lauloivat, kaikki kukki ja tuoksui. Janne katsoi tuota valtavaa loistoa hämmästyneenä.
Kuin tyhjästä hänen edessään seisoi parrakas mies. Juuri se sama, joka oli jättänyt hänet kolme vuotta sitten.
"Palveluksesi, Janneni, on päättynyt. Olet kokenut nahoissasi, että työ on jotain aivan muuta kuin uunilla nukkuminen."
"Janne punastui noista sanoista. Häntä hävetti hänen entinen laiskuutensa.
"Valitettavasti tällaiset lasi-, kivi- ja lyijymetsät odottavat myös muita joutilaita ihmisiä," vanhus huokaisi.
"Onko maailmassa niin paljon laiskureita?" Janne ihmetteli.
"Enemmän kuin luuletkaan, poika."
Vanha mies heilautti kättään ja Janne huomasi olevansa yhtäkkiä kotituvansa edessä. Hän näki vanhan, kumaran miehen tulevan ulos talosta.
"Isä!" Janne huusi iloisesti ja ryntäsi isänsä syliin.
"Janneni! Rakas Janneni, vihdoinkin olet täällä. Luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua."
Molemmat itkivät onnesta.
"Poikaseni, kuinka oletkaan kasvanut ja miehistynyt!"
"Pääasia on, että olemme taas yhdessä, isä!"
Kun he siinä puhelivat keskenään, he eivät huomanneet, että talon eteen pysähtyi heinäkärryt.
Pukilta kuului erään maanviljelijän ääni: "Hoi! Hoi! Onko ketään paikalla? Pyöräni murtui. Se pitäisi korjata."
"Hetkinen vain," vanhus huusi, "olen heti palveluksessanne."
"Minne sinä menisit, isä! Lepää vain, minä korjaan ne vaunut," Janne sanoi ja ryhtyi työhön.
Vanha isä ei voinut muuta kuin ihmetellä. Sellaista muutosta hän ei ollut todellakaan odottanut. Hän ei ollut uskoa, että tuo laiska Janne oli muuttunut niin tunnistamattomaksi.
Ennen kuin ehti kissaa sanoa, Janne oli iloisena takaisin.
"Olen saanut työn valmiiksi, isäntä!"
Maanviljelijä oli aivan ihmeissään kaikesta tästä. Hän ei ollut laskenut sen varaan, että murtunut pyörä tulisi korjatuksi niin nopeasti. Hän kiitti, maksoi ja lähti tyytyväisenä matkaan.
Kun aurinko laski länteen, isä sanoi: "Mene, poikani, nukkumaan! Olet varmasti väsynyt tuon raskaan työn jälkeen. Valmistin sinulle vuoteen uunille."
"En halua kuullakaan uunista enää sanaakaan, isä! Nukun tuvassa sängyssä! Uuni on uuninpankolla makaavia varten!"
Nuo sanat kuullessaan kärryntekijä hymyili lempeästi. Mielessään hän kiitti sitä tuntematonta parrakasta miestä, joka oli kerran vieraillut heidän luonaan.
Tieto Jannen taitavuudesta ja työteliäisyydestä levisi heti ympäristöön. Eikä siis ihme, että hänellä piti kiirettä aamusta iltaan. Hänellä oli niin paljon työtä, että hän olisi voinut jakaa sitä muillekin.
Siitä lähtien molemmilla pyyhki hyvin. Ja jos he eivät ole kuolleet, he elävät siellä onnellisina tänäkin päivänä.