Satakieli Ja Varpunen

     Metsälammella tapasivat satakieli ja varpunen.

     Satakieli kiinnitti heti huomiota varpusen ulkonäköön. Hän hyökkäsi tätä kohti: "Miksi et pidä huolta itsestäsi?! Tuot yhteisöllemme vain häpeää! Katso itseäsi, miltä näytät! Olet aivan pörröinen, huolittelematon ja laiminlyöty. Vielä sinä likaat minutkin!"

     Varpunen katsoi vesilammikkoon. Sillä hetkellä hän olisi halunnut vajota häpeästä maahan. Niin kovasti häntä hävetti.

     Satakieli jatkoi armottomasti: "Se johtuu siitä, että nuuskit kaikki kaatopaikat ja lakaiset vastenmieliset roskakasa."

     "Jotenkin minun on kuitenkin elätettävä itseni," väitti varpunen vastaan.

     "Sellainen elämäntapa on rangaistava! Sinun kaltaisesi loiset pitäisi sulkea häkkiin varoitukseksi!"

     Siivekäs halusi sanoa jotain puolustuksekseen, mutta hänen äänensä petti. Nuo julmat sanat pistivät hänen pieneen sydämeensä.

     Satakieli iski edelleen kipeään kohtaan: "Ja se sinun laulusi! Se ei ole edes laulua – vain sellaista tsim tsara tsim tsim. Ota mallia minusta. Ihmiset ihailevat upeita lurituksiani. Heiltä melkein salpaantuu henki," satakieli pöyhkeili.

     Varpunen nyökkäsi myöntävästi.

     "Tuhlaan tässä kanssasi turhaan aikaani," sanoi satakieli ylimielisesti ja lensi pois.

     Varpusen valtasi suru. Häntä itketti. Hän huokaisi onnettomana: "Harmi, etten syntynyt satakieleksi. Olen tavallinen, merkityksetön ja tarpeeton!"

     Hänen oli raskas lentää kotiin synnyinpesäänsä. Aivan kuin hänen siipensä olisivat olleet lyijyä.

     Olkivuoteessaan vanhan vaahteran latvassa hän ei saanut sinä iltana unta. Satakielen sanat pyörivät hänen päässään. Hän sulki silmänsä vasta aamun koittaessa.

     Muutaman päivän ajan varpunen murehti kohtaloaan. Pian hän kuitenkin unohti koko tapauksen.

     Eräänä päivänä hän lenteli vanhan linnan ympärillä. Korkeimmassa tornissa oli avoin ikkuna. Uteliaisuus vei voiton ja hän kurkisti sisään. Pöydällä seisoi kultainen häkki ja siinä oli vankina satakieli. Se sama, jonka hän oli kerran kohdannut lammella.

     Kun satakieli näki varpusen, se valitti: "Voi minua onnetonta! En enää koskaan näe sinistä taivasta, tuoksuvaa niittyä tai solisevaa puroa. Ihmiset pyydystivät minut, jotta voisivat kuunnella lauluani milloin tahansa."

     Sillä hetkellä varpusen valtasi valtava onnen tunne. Hän ymmärsi, ettei vapautta voi korvata millään. Ei edes kullalla! Hän ei enää halunnut olla laululintu!

     Hän jätti satakielen oman onnensa nojaan.

     Hän heilautti iloisesti nuhruisia siipiään ja suuntasi kohti kotia.

 

 

     https://pkjablunka.substack.com